Rankka nousu Tamadaballe


Tammikuussa vuonna 2020 matkailun ollessa vielä normaalia minä ja perheeni vietimme viikon Gran Kanarian Agaetessa. Agaete sijaitsee saaren luoteisrannikolla ja on sekä maisemaltaan että ilmastoltaan aivan erityyppistä seutua kuin meille niin tuttu etelärannikko. Tällä matkalla ei tullut kuuma!
Tiesimme kyllä että samanlaista tasaista lämpöä ja auringonpaistetta ei tällä puolella saarta voi olla , mutta sitä miten kylmä oli esimerkiksi iltaisin rantatiellä, en olisi arvannut.Takin lisäksi tarvittiin pitkähihaista alle ja pitkät housut jalkaan.

Agaete on aito ja idyllinen kalastajakylä.Paikan pienuuten nähden ravintolat ovat varsin hyvää tasoa. Asuimme hotelli Roca Negrassa joka on ihan kelvollinen mutta ei vastannut odotuksiamme kaikilta osin. Paikka on kyllä uusi, siisti ja näyttää kuvissa upealta. Yksi iso ongelma oli uima-allas joka on sijoitettu paikkaan johon aurinko ei juuri paista.Altaan vesi on niin jääkylmää että se sopii ainakin talvikuukausina lähinnä avantouintiin tottuneille.Agaetessa ei ole hiekkarantoja ja merivesialtaidenkin vesi oli kylmää.
Kaikenkaikkiaan hotellin tunnelma oli jotenkin kalsea ainakin siihen verrattuna mihin olemme etelärannikolla tottuneet.

Mutta...miksi tulimme Agaeteen; sen ympäristön luonto on häikäisevän upea ja ainutlaatuinen.Tässä postauksessa kerron retkestämme läheiseen Tamadaban vuoristoon.
Tamadaba on laaja luonnonsuojelualue ja sitä voi lähestyä monelta suunnalta.Agaetesta tullessa lähin alkupiste oli San Pedron kylä josta polun alkupiste löytyikin helposti.






Tällä retkellä olivat siis mukana sekä mieheni että kaksi teini-ikäistä tytärtämme. Lähdimme matkaan aamulla, reput täynnä vesipulloja ja bocadilloja eli täytettyjä patonkeja.
Näiden vuorien muoto toki antaa viitteitä siitä minkälaiset nousut ovat kyseessä. Silti polkujen jyrkkyys ja nousujen väsyttävyys oli aika hurjaa ja jo alkumatka osoittautui osalle meistä raskaaksi.
Sitkeästi vaelsimme vähitellen ylöspäin, pysähdellen aina välillä hengähtämään ja kuvaamaan.Polku kulkee maanviljelysten ja puutarhojen läpi ja muuttuu vähitellen yhä vain jyrkemmäksi ja maisema karummaksi. Polun varrelle osui onneksi myös vihreitä tasanteita joilla oli helppo istahataa lepäämään tai jopa heittäytyä makuulle.

Meiltä meni  nousuun lähemmäs 4 tuntia ja kaiken kaikkiaan tähän retkeen yli 7 tuntia. On  tärkeää lähteä näille reissuille ajoissa ja varata reilusti aikaa. Jos näillä poluilla pimeä yllättää niin on kyllä hankalaa jatkaa matkaa. Suurimpana  haasteena olivat jyrkät osuudet joilla oli irtohiekkaa,välillä pelotti ihan oikeasti että lipeää polulta kun askel ei pitänyt.
Paikoitellen reitin varrella oli kettinkikaiteita joista kiinni pitämällä pääsi kiipeämään eteenpäin.Minä kuljin varovasti edellä ,tyttäret siinä välissä ja mies piti perää varmistellen että kaikki pysyvät polulla. Monin paikoin oli kohtia joissa harha-askel polulta voisi tietää jyrkkää pudotusta alas.








Kun pitkän ja uuvuttavan nousun jälkeen pääsimme huipulle noin 1200 metriin oli ihanaa päästä lepäämään ja nauttimaan maisemista. Tämä yksittäinen huippu on vain pieni osa Tamadabaa ja se valikoitui kohteeksemme sijainnin takia eli majoituspaikkakunnalta oli tämän polun alkuun lyhyt matka.
Tamadaban alueelle on helpompiakin reittejä, ainakin saaren keskiosasta käsin.

Ylhäällä vuorella on iso kaistale tasaista maata ja sitä peittää kaunis Kanarianmäntymetsä. Näiden mäntyjen neulaset ovat pitkiä ja pehmeitä.
Mikä ihana havuntuoksu, neulasmatot maassa, ja kirpeän raikas vuoristoilma. Kyllä eväät maistuivat!
Ylhäällä kulkevaa polkuakin kävelimme jonkun matkaa ja takaisin ennen laskeutumista. Toiseen suuntaan jatkamalla olisi päässyt Artenaraan tai Tejedaan meneville reiteille.

Elokuussa 2019 täällä raivosivat tuhoisat maastopalot ja nämä korvaamattomat, kotoperäisten lajien metsät kärsivät laajoja vaurioita. Löysimme paljon hiiltyneitä runkoja ja oksia.
Matkamuistoksi keräsimme upeita, isoja käpyjä.






Alaspäin laskeutuessamme meidät yllätti vastapäisen vuoren rinteellä taivaltanut vuohilauma. Niiden kaulassa olevat kellot kilisivät iloisesti ja määkiminen kuului hämmästyttävän hyvin vaikka ne olivat meistä kaukana. Reitti oli vaativa myös alas tullessa, kyllä jalat tärisivät loppua kohden.
Nämä olivat omat retkeilyurani rankimmat ja kauneimmat 16 kilometriä joita on aina ilo muistella.








Kommentit

Suositut tekstit